Kävelen vanhemman koirani Safin kanssa kaksin rantaraitilla. Safi on hieman jäljessäni ja keskemmällä raittia. Yhtäkkiä kuulen pyörän kellon kiihkeän kilauksen. Sanon automaattisesti ”oi, anteeksi” ja vedän Safin lähemmäksi itseäni. Ohitseni polkee keski-ikäinen mies kovalla vauhdilla ja kääntyy katsomaan minua silmäkulmat kurtussa ja suu tiukassa viivassa. Tunnen saman tien vihatulvahduksen itsessäni. Sen voimalla huudan miehen perään hieman kiukkuisella äänellä: ”Anteeksi!”

Jatkan kävelyä ja mieleni meinaa lähteä laukalle vihaisista miespyöräilijöistä, joista olin juuri kuullut ystävältäni. Pysäytän ajatukseni ja vien huomioni kehoon. Sitä kalvaa ikävä tunne. Kysyn siltä saman tien: onko tämä minun tunteeni. Ei, ei ollut. Sanon mielessäni edelleen samaisella aggression voimalla: kaikkien muiden energiat minusta pois takaisin kaiken hyvän kera omistajilleen ja kaikki omat energiani puhdistettuna takaisin! Pidän huomioni edelleen kehossani ja hengityksessäni. Sitten alan huomioida ympäristöäni – mitä kaikkea näenkään ja mitä kaikkea kuulenkaan. Mieleni rauhoittuu ja on hiljainen. Kun vien huomioni takaisin kehooni, huomaan – olen vapaa tuosta ikävästä olotilasta. Jatkan kävelyäni kesän kukkaloistosta nauttien, suuni kaartuu hymyyn.

Viha palvelee parhaimmillaan rakkautta

Tällä tarinalla on itselleni kaksi muistutusta. Tunteet tarttuvat ja jos emme tiedosta sitä, voimme kantaa muiden tunteita itsessämme. Ja vastuu siitä, mitä itsessäni kannan, on aina itselläni. Olisin hyvin voinut – ja totta vieköön osaan sen kyllä – alkaa moittia tai ainakin analysoida miestä ja hänen käytöstään; viedä huomioni häneen. Tällöin olisin siirtänyt vastuun hänelle ja ottanut itse uhrin roolin. Uhrina minun olisi helppo möyhiintyä ikävissä ajatuksissani ja siinä, kuinka ikävää kokemani oli tai kuinka ikävä toinen oli.

Oivalsin myös, kuinka tärkeä on aggression voima. Suuntasin sen anteeksipyyntöhuutooni ja mutta käytin myös hyväksi oman olotilani keventämisessä – laitoin rajat: minä en ala kantamaan tätä itselleni kuulumatonta, minä en ole toisen vihasta vastuussa.

Viha on siitä jännä kaveri, että pahimmillaan se on tuhoava narsistisuutta palveleva voima ja parhaimmillaan se palvelee rakkaudellisia rajoja, omaa itseä ja itselle tärkeitä arvoja ja asioita elämässä. Aggressio ymmärretään usein väärin. Sitä jopa pelätään, juurikin sen tuhoavan mahdollisuuden vuoksi. Syvimmiltään se on kuitenkin meidän jokaisen elämänvoimaa. Ilman aggressiota vastasyntynyt vauva ei huutaisi ensimmäistä elämänhuutoaan: ”Tässä minä olen, pitäkää minusta huolta!” Ilman sitä vauva ei myöskään suuntaisi äitinsä rinnoille. Aggressio pitää meidät hengissä.

Aggressio palvelee myös rajojamme. Ilman sitä, että emme asettaisi niitä, jos joku ylittää ne itsellemme sopimattomalla tavalla. Se on voima, jolla sanomme ”ei”, jolla kerromme tarpeemme ja suuntaamme kohti tarvitsevaamme tai sitä, mitä kutsuu meitä syvemmällä, sydämen tasolla. Se on toimintavoimaamme tässä maailmassa, niissä tilanteissa ja niiden ihmisten parissa, joiden kanssa elämäämme jaamme. Voima, jolla puolustamme itseämme, meille tärkeitä asioita sekä rakkaitamme. Siksi aggressiota olisi syytä joskus jopa juhlia! Samalla juhlistamme itseämme ja elämänvoimaamme.