Äitiys on yksi ihmiselämän suurimmista kasvumatkoista ja se voi olla matka omaan sisimpään ja elettyyn elämään. Rakkaus omiin lapsiimme on kuin portti omiin tunteisiimme eri ikäkausina; lastemme kasvu sylistämme taaperoksi, leikki-ikäisestä koululaiseksi ja murrosikäisestä nuoreksi aikuiseksi herättää omien tunteidemme tarinan.
Tiedostan tunteeni ja tunnen ne. Eihän se sen kummempaa ole. Nuo tunnetaidot. Ei, ei se sen kummempaa pitäisi ollakaan. Mutta entä jos tunteet eivät olleet lapsena sallittuja... entä jos niitä ei pystynyt ilmaisemaan syystä tai toisesta, miten sen osaisi tehdä nyt aikuisena?
Vuoden vaihtuminen saa monet meistä pohtimaan omaa elämäänsä arkielämää syvemmin. Mitä haluan uutena vuonna kokea? Mitä haluan elämässäni saavuttaa? Minkä on muututtava, jotta olisin onnellisempi?
Astun parini kanssa yleisön eteen. Tunnen jo tehtävänannon aikana nousseen ahdistavan tunteen vatsassani ja rinnassani. Katson yleisöä ja sanon: ”tämä nostatti vanhan pelkoni pintaan ja se tuntuu puristuksena yläkehossani ja haluan sanoa siitä tässä ensiksi teille.”
Ekspressiivisessä taideterapiassa ei ole kyse siitä, miten teet jotain; vaan siitä, mitä teet itsellesi. Siinä ei ole kyse siitä, miltä lopputulos näyttää; vaan siitä, miltä se tuntuu ja mitä uutta oivallat. Siinä ei ole myöskään kyse siitä, miten muut näkevät sinut; vaan siitä, miten sinä näet itsesi ja elämäsi.